Syyttävä sormi, Megan Hunter

Luin Agatha Christien kirjan Syyttävä sormi. Sen kerrotaan olevan Christien suosikki, ja hyvä se olikin. Kirja kertoo miehestä, joka joutuu onnettomuuteen. Hänen lääkärinsä käskee hänen muuttaa jonnekin, missä ei olisi yhtäkään tuttua ihmistä, joka voisi häiritä hänen paranemista. Jerry ja hänen siskonsa Joanna muuttavat pieneen syrjä kylään, Lymstockiin, jota heluulevat rauhallisimmaksi asuinalueeksi ikinä. Pian kuitenkin kaikki muuttuu.

Kyläläisille on jo pitkään lähetelty kirjeitä. Ilkeitä kirjeitä, jotka kertovat valheita jokaisesta. Pian yksi kirje johtaa itsemurhaan. Itsemurhan tekee Megan Hunterin äiti.

Megan on hiukan erikoinen nuori nainen. Hän pukeutuu kuin ei välittäisi ja on luonteeltaankin erikoinen. Hän järkyttyy kovasti äitinsä kuolemasta, vaikkei nainen hänestä niin paljoa välittänytkään. Meganin äiti oli mennyt uusiin naimisiin erottuaan entisestä aviomiehestään, joka oli Meganin isä.
Meganin uudessa perheessä hänestä ei välitetty. Äidin ja isäpuolen huomio keskittyi ainoastaan Meganin pikkusisaruksiin.

Äidin kuoltua, Jerry kutsuu Meganin hänen ja Joannan kotiin asumaan. Megan viihtyy siellä pitkään kunnes lähtee.

Meganin historiasta kerrotaan sen verran, että hän oli pienenä sisäoppilaitoksessa. Siellä hän kirjoitteli nimettömiä kirjeitä kyseisen kylän asukkaille. Hän jäi kiinni ja paransi tapansa.

Lopulta Megan ja Jerry menivät naimisiin. Tämä tapahtui jonkin aikaa syyllisen kiinni ottamisen jälkeen.

Agatha Christien kirjasta Syyttävä sormi ei löydy oikein mistään mitään arvosteluja. Ne mitä löysin, oli positiivisia. Jossain puhuttiin jännityksen puutteesta, josta olen itse eri mieltä.

Iltahämärää

Olen huomannut, että nykykirjallisuuden laatu on lähtenyt huomattavaan laskuun. Kirjoja on monenlaisia, mutta silti ne muistuttavat toisiaan. Sama näkyy elokuvabisneksessä. Kuinka monet kerrat olenkaan katsellut erilaisia kirjoja ja todennut, että kyseinen kirja on melkein kuin kopio edellisestä? Mihin ovat hukkuneet kirjailijat, kuten Agricola ja J.R.R. Tolkien?

Hyvä esimerkki kyseisestä ilmiöstä on Twilight-kirjasarja. Se sulautuu massaan, niin sanotuista vampyyreistä ja ihmissusista huolimatta. Se on samaa teiniromanssikirjallisuutta kuin kaikki muutkin nuorille suunnatut kirjat. Lisäksi kyseisessä kirjasarjassa kaikki tapahtumat ovat niin ennalta arvattavia. Milloin ilmestyy seuraava nuorille suunnattu kirja, jossa juoni ei ole kopio edellisistä?

Elokuvissa tämä kaikki näkyy selvemmin. Se näkyy jopa elokuvista, jotka pohjautuvat kirjoihin, joiden juoni on oikeasti hyvä. Esimerkiksi J.K. Rowlingin Harry Potter sarja on täydellisesti pilattu elokuvissa. Hyvä esimerkki on Puoliverisen prinssin suhdesotkut. Kirjoissa ei korostettu niin ällöttävän kliseisellä tavalla Lavenderin ja Ronin suhdetta. Siirapin pystyi aistimaan elokuvasta.

Tämän kaiken vaikutuksen voi nähdä, kun katsoo tarkasti ympärilleen. Nuorten käsitys aidosta rakkaudesta on kauhea. Nykyään sana rakkaus tarkoittaa parin kuukauden suhdetta, joskus pidempääkin riippuen kyseisten henkilöiden iästä. Heti kun huomataan, ettei tuo poika ollutkaan ihana Edward Cullen tai se tyttö ei ollutkaan niin täydellinen, tulee ero. Tästä voimme syyttää mediaa. Elokuvat ja kirjallisuus antavat rakkaudesta väärän kuvan.

Lisäksi tämä ei rajoitu ainoastaan teineihin. Myös täysi-ikäiset ja pienet lapset ovat saaneet osansa tästä. Ala-aste suhteet ovat yleistyneet. Jo ensimmäisellä luokalla voi jo alkaa seurustella luokkakaverinsa kanssa. Tässä ei ole mitään järkeä. Aikuisilla tämä näkyy avioeroissa, jotka ovat huolestuttavasti lisääntyneet.

Syytän tästä katastrofaalisesta suhdedraamasta kirjailijoita ja käsikirjoittajia. Ennen kirjailijat olivat hyvin kouluttautuneita ja heillä oli yliopistotason koulutus äidinkielessä. Nykyään kirjailijaksi voi päästä peruskouluoppimäärällä. Ehdottaisinkin että äidinkieleen tulisi lisää kursseja, joilla käsiteltäisiin jo lukiossa kaunokirjallisuuden historiaa ja tyylejä. Voisi myös olla kurssi, joka keskittyisi fiktiivisten tarinoiden kirjoittamiseen.

Mutta entä inspiraation puute? Äidinkielen kirjoitelmien lisäksi, kuvataiteessa pitää käyttää päätään keksiäkseen, mitä piirtää. Kyky saada inspiraatioita kehittyisi, kun on ohjeistetusti pitänyt keksiä aihe esseeseen tai kuvataidetyöhön.

Jos tulisi lisää kursseja äidinkieleen ja kuvataiteeseen, olisiko mahdollista, että tulevaisuudessa Suomesta voisi löytyä uusi Shakespeare tai Minna Canth? Uskoisin, että se voisi olla hyvinkin mahdollista.

Kevätlukukauden aloitusrunot

Kirjoitimme tunnilla ensimmäiset kymmenen minuuttia runoja. Itse sain kirjoitettua neljä:

       aika

hidas, ikimuistoinen

          pysäytetty muisto vain

  älä anna minun unohtaa

muistomme

hiljaisuus

     tyhjä, piinaava

         sano jotain, pyydän

     tämä hiljaisuus repii minua

tyhjyys

         tärkeä

               rakas, arvokas

anna minulle anteeksi

        olen ollut kamala idiootti

      ystäväni

           rakkaus

vaikea, kultainen

   pysy siinä aina

         en halua päästää irti

    elämäni

Sitten ajattelin, että voisin laittaa tänne yhden joku aika sitten kirjoitetun, pidemmän runoni:

Katson vanhaa luokkakuvaa

Miksen jo tuolloin tajunnut?

Olet minulle tärkein ystäväni

Miksen pitänyt sinusta kiinni?

Heitin vain menemään...

Muistan kuinka nauroimme

Muistan kuinka leikimme

Muistan kuinka kerroimme toisillemme kaiken

Muistan kuinka tein elämäni kauheimman virheen

Annatko mulle anteeksi?

Vaikka syy riitaan oli sun

mun pitää pyytää anteeksi

Mä olin se idiootti

Välit rikkoutuivat minun takiani

Kerroit kuinka halusit nähdä mut

Kerroit kuinka kaduit

Kerroit kuinka mä en kuunnellut

Annathan anteeksi?

Puhelin

Sun numero 

Kirjoiten viestin

Tämä pitää hoitaa nyt

Anteeksi

Odotan vastaustasi

Haluan taas jakaa kaiken kanssasi

Haluan taas nauraa ja leikkiä

Puhelimeeni tulee viesti

Tahdon kiittää

Annoit uuden mahdollisuuden

Annoit anteeksi

Kiitos